Ruin

× Luonne

Julma elämä on ehkä onnistunut kovettamaan ulkoa, mutta rikkomaan perusteellisesti sisältä. Ruin kärsii aistiharhoista, johon lukeutuu olemattomat kuulo-, näkö- ja hajuärsykkeet. Suurimmaksi osaksi ajasta keskittymiskyvytön ja täten herkkä impulsseille niin hyville, kuin huonoille. Kokien melko usein haastavaksi lukea muiden tunnetiloja ja tämän sekä muutaman muun asian vuoksi potee sitten kroonista luottamuspulaa muita kohtaan. Eipä vaihtoehdoksi jää, kun luottaa itseensä, mutta mielen ollessa loputon itseään syövä suo - ei ole tarjota turvapaikkaa kuin ehkä hetkellisesti.

Se hetki on aina liian lyhyt.

Ruin elää jatkuvassa karusellissa oireidensa kanssa. Välillä ollen hyviä päiviä ja sitten taas huonoja, joskus voidaan jopa puhua kausista. Osaa erotella mikä on totta ja mikä taas vuorostaan harhaa, mutta voinnin sukeltaessa huonompaan ruokkii se paranoidisuutta entisestään, mutta onneksi epävakaus on yksi luonteenpiirre siinä missä muutkin ja huumavilla aineilla pääkopan saa taas ruotuun. Ehkä. 

Toinen tapa, jolloin kokee olevansa hereillä, on väkivalta. Kipu. Ajatuksen riento on helpommin käsiteltävissä ja on syvässä koukussa adrenaliiniin. Ei kuitenkaan voi sietää ottelutilanteiden ulkopuolella muiden kosketusta. Ahdistuu silminnähden ja antaa hermostuksen näkyä. Koskettaa itse, jos kokee sen tarpeelliseksi. On huono valehtelemaan, sillä ei kestä niitä. Päästen lopputulokseen, että Ruin omistaa kasapäin erilaisia tunnelukkoja, joista yksi on ehdottomasti ylitse muiden: pelkää tulla hylätyksi, joten suhtautuu varautuneesti lähes kaikkiin tuntemiinsa, jopa niihin, jotka luokittelee ystävikseen. Käsitellen asioita loputtomilla kysymyksillä, turvautuen herkästi tutustakin tutumpaan aggressioon, tukahduttaen tunteitaan eikä tiedä mitä rakastaminen oikeasti on.



× Menneisyys

Jonka Ruin on unohtanut ja haudalle syvälle mielensä perukoihin. Ei keskustele mielellään mistä on lähtöisin ja mitä elämä oli ennen Alttarin sotureihin liittymistä.

Tämä nimittäin syntyi kolkkaan, jossa toisten tunteilla ei ole minkäänlaista merkitystä ja, jos pään sai sekaisin - oli päivä onnistunut. Ollen puhdas ihme, että sellaiseen paikkaan on mahdollista syntyä terve jälkeläinen, mutta niin kävi. He elivät siellä, minne päivänvalo ei riittänyt ja ainoalta vanhemmalta ei herunut huolenpitoa, mutta hän säilyi hengissä. Säilyi, vaikka sillä ollut mitään tekemistä onnen kanssa. Varttui, jonka myötä sai osakseen asioita mitä ei kenenkään kuuluisi saada. Vahvoja käsiä vastaan on vaikea rimpuilla, mutta sillekin lopulta turtuu ja sen hyväksyy, vaikka sitä ei ymmärtäisi. Sen voi aina sulkea pois mielestä. Lapsen naiivius ja siitä koituva ilo väistyi ja tilan korjasi ahdistuneisuus, huoli - jatkuvasti pahimpaan varautuminen, jolloin oppii lymyilemään varjoissa ja sitten se riitti. Noah karkasi eikä koskaan palaisi, mutta jotkut asiat pysyisivät kaikesta huolimatta ennallaan. Katujen kasvatti.

Hän kulki ja aina välillä tuli taas löydetyksi. Joku, tämä joku saattoi olla minkä ikäinen tahansa, mies tai nainen, mutta niitä yhdisti aina sama asia… Ne onnistuivat pistämään merkille, vaikka sitä ei olisi tarvittu. Ei enää. Katsoi säälivin silmin ja halusivat auttaa, joten Noah löysi itsensä pian erilaisista orpokodeista. Keskeltä kaikkea. Se ei ollut kovin yksinkertaista, sillä hänestä tuntui olevan aina enemmän harmia. Pilasi kaiken kauniin tahallaan ja heräsi yöllisiin painajaisiin huutaen. Loputtomia saarnoja millainen pitäisi olla. Ole kuin muut. Millaisia muut sitten ovat?

Hän nimesi itsensä Ruiniksi, koska sitä hän teki. Tuhosi. Pilasi. Tärveli. Hänet oli pilattu. Tilanteista karkaaminen ollen tuon erikoisalaa, sillä niin pääsi paineesta pois. Ruin eli pääasiallisesti varastelemalla ja pikku rötöksillä, mutta teini-iän myllerryksessä mieli alkoi oireilemaan poikkeavasti - kuvioihin saapui harhat ja impulsiivisuus. Täynnä vihaa, katkeruutta, jota ei käsittänyt ja se purkautui kaoottisesti. Niinpä tuo löysi itsensä katutappeluista, joissa ensinäkin pärjäsi. Se tuntui hyvältä. Oikealta. Vuodet vahvistivat ja lisäsivät taitoa. Turpaan ottaminen ei vähentänyt intoa, päinvastoin. Kipu oli tervetullutta ja tämän kautta sittemmin Alttarin soturit löysivät hänet ja se oli menoa.

"Viha on sotilaan valttikortti ja sitä sinulla pentu riittää" iso, tummiin pukeutunut varaani, jonka vaatteita somisti metalliset yksityiskohdat, lausui karheasti savuke huulessaan "- äläkä päästä siitä koskaan irti. Onko selvä?"

Viimein hänellä on paikka missä olla. Missä Ruin voi olla puutteellinen, arvaamaton eikä eroa massasta. Ei tarvetta karata, ei piilotella, kunhan vain tottelee käskyjä tai, jos ei… Se on valinta missä muutkin.



× Muuta

Kärsii jatkuvasti univaikeuksista ja painajaisista - unettomuuden myötä on ilmennyt rytmihäiriöitä. Käyttää melko runsain määrin aineita ja tupakoi. Huumaavista aineista ollen ehdottomasti suosiossa rauhoittavat, jotka lamaavat keskushermostoa, mutta riippuvuus ei ole järin kranttu. On huomannut aineista olevan hyötyä oireisiin ja tämän myötä saattaisi hyötyä lääkityksestä (jota ei ole itse osannut ajatella).

Alttarin Sotureiden tunnusmerkki "A" löytyy vasemmasta lapaluusta polttomerkkinä.

Ruin on demiseksuaali.

Kantaa mukanaan vähintään kahta veistä. Toinen niistä on taitettava. Ruinin hallusta löytyy myös (kähvellettyä) meteoriittia, jolla mahdollistaa muutoksen ihmiseksi.

Puhuu pääasiallisesti yleiskieltä, mutta taitaa myös Ensimmäisten ja Kerien kielen. 

Olemassa olevaa sukua äiti Gyran puolelta; eno Thakir, täti Katla ja isoisä Ragnar

Kuvia: © Barguest